Havaintotietoa ilmastonmuutoksesta meristä

Meren pintaveden lämpötiloja on mitattu varsin yleisesti jo 1800-luvulta lähtien, lähinnä rannikoilla ja kauppalaivojen liikennöimillä alueilla. Viime vuosikymmeninä tekokuumittaukset ovat antaneet entistä kattavamman kuvan meren pinnan lämpötiloista ja jääpeitteen laajuudesta.

Syvemmältä meristä mittaustietoa niukalti

Pinnanalaisten vesikerrosten oloja on viime vuosikymmeniin asti mitattu lähinnä vain tutkimusmielessä. Toiminnassa ei ole ollut ilmakehän radioluotauksia vastaavaa, suuren osan maapalloa kattavaa jatkuvatoimista havaintojärjestelmää. Syvistä vesikerroksista saadaan siksi tietoa vain sieltä, missä paikan päällä mittaavat laitteistot ovat toiminnassa.

Meriveden lämpötilaa ja suolapitoisuutta eri syvyyksillä voidaan mitata meren pohjaan ankkuroitujen mittausjärjestelmien avulla. Merivirtojen nopeuksia mitataan seuraamalla ajelehtivien poijujen liikkeitä tekokuitten avulla tai käyttämällä kaikuluotaustekniikkaa, joko pinnalta tai pohjalta käsin. Nämä uudet mittausjärjestelmät ovat tulleet käyttöön varsin myöhään. Siksi ilmastotutkijoita kiinnostavia pitkiä aikasarjoja ei vielä ole ehtinyt kertyä.

Meri varastoi tehokkaasti lämpöenergiaa

Merien massa on valtavasti suurempi kuin ilmakehän. Kymmenen metrin paksuinen vesikerros painaa yhtä paljon kuin maan pinnalta ilmakehän ylärajoille ulottuva ilmapylväs! Lisäksi veden lämmittäminen vaatii massayksikköä kohti nelinkertaisen määrän lämpöä ilmaan verrattuna. Siksi merien kyky varastoida lämpöä on aivan eri luokkaa kuin ilmakehän. Vaikka havaintotiedot ovatkin niukahkoja, IPCC:n laskelmien perusteella valtaosa viimeaikaiseen ilmaston lämpenemiseen liittyvästä lämpöenergian lisääntymisestä maapallolla on päätynyt valtameriin.

Merenpinnan korkeuden mittaukset

Meren pinnan korkeutta on mitattu suurissa satamakaupungeissa kauan, Hollannissa jo 1600-1700-luvun taitteesta lukien. Näistä tiedoista ei kuitenkaan ole helppoa päätellä maailmanlaajuista meren pinnan korkeutta.

• Meren pinta ei ole aivan tasainen, vaan tuulen ja ilmanpaineen vaihtelut aiheuttavat siihen pieniä korkeuseroja. Siksi meren pinnan korkeus voi vaihdella jossakin yksittäisessä pisteessä aivan eri tavoin kuin koko maapallolla keskimäärin.

• Rannikkoalueilla maa yleensä joko vajoaa tai nousee. Esimerkiksi Perämeren alueella maa kohoaa lähes metrin sadassa vuodessa, jolloin rannikolta asiaa katsottaessa meren pinta näennäisesti laskee.

Vasta 1800-luvun loppupuolelta lähtien rannikoilla tehtyjä merenpinnan korkeusmittauksia on ollut käytettävissä niin paljon, että maailmanlaajuisia merenpinnan korkeuden muutoksia on ollut mahdollista arvioida. Siitä eteenpäin mittausasemia on tullut lisää, ja näin maailmanlaajuiset muutoksetkin on voitu määrittää tarkemmin. 1990-luvulla tiedon laatu parani aivan oleellisesti uusien tarkkojen tekokuumittausten ansiosta.

15.11.2010