Jäätalvi Itämerellä

Jäätalvella käsitetään aikaa, jolloin Itämerellä esiintyy jäätä. Tämä aika kestää tavallisesti marraskuusta toukokuun lopuille.

Vuotuinen jääpeite on laajimmillaan tammikuun ja maaliskuun välillä, tavallisesti helmi- maaliskuun vaihteessa. Tällöin jäätä esiintyy keskimäärin 170 000 km² alueella, mikä vastaa noin kahta viidesosaa Itämeren koko 422 000 km² pinta-alasta. Erittäin leutoina talvina vuotuisen jääpeitteen laajin ulottuvuus jää reilusti alle 100 000 km². Vähäisimmillään jäätä on jäätalven huippukohdassa esiintynyt talvella 2008, jolloin sitä esiintyi vain 49 000 km² alueella.

Itämeren jäätyminen alkaa Perämeren pohjoisosista ja Suomenlahden pohjukasta marraskuun aikana. Seuraavaksi jäätyvät Merenkurkku, Perämeri kokonaan ja Selkämeren rannikkoalueet. Keskimääräisinä talvina jäätyvät lisäksi lähes koko Selkämeri, Saaristomeri, Suomenlahti, osa pohjoista Itämerta ja varsinaisen Itämeren rannikkoalueet. Ankarina talvina jäätyminen etenee Tanskan salmiin ja varsinaiselle Itämerelle. Viimeisenä jäätyy Bornholmin koillispuolinen merialue.

Keväällä auringon säteilyn lisääntyessä, talven selkä taittuu ja jäiden lähtö alkaa. Jäiden lähtö etenee etelästä pohjoiseen. Suomenlahti vapautuu itäisimpiä perukoita lukuun ottamatta huhtikuun aikana. Toukokuun puoliväliin mennessä jäätä on vain Perämeren pohjoisosissa, josta viimeisimmätkin jäät sulavat viimeistään kesäkuun alkupuolella.

Itämerellä jää esiintyy kiintojäänä ja ajojäänä. Kiintojää on nimensä mukaisesti paikallaan pysyvää jäätä, joka on kiinnittynyt saariin, kareihin tai matalikkoihin. Sitä esiintyy rannikoilla ja saaristossa, missä veden syvyys on enintään 15-20 m. Kiintojää muodostuu jäätalven varhaisessa vaiheessa ja jää paikoilleen aina sulamiseensa saakka.

 
Ahtojäätä
Kiintojäätä.
Kuva: Jouni Vainio
Ajojäätä.
Kuva: Jouni Vainio
 
Ahtojäätä.
Kuva: Rainer Varis

 

Ulapoilla merijää on ajojäätä, joka liikkuu tuulten ja virtausten voimasta. Ajojää voi olla tasaista, päällekkäin ajautunutta tai ahtautunutta, ja sen peittävyys voi olla 1-100 prosenttia. Ajojäätä kutsutaan usein virheellisesti ahtojääksi, joka on valleiksi kasaantunutta ajojäätä.

Halkeilevaa jäätä
 
     Jääkenttä halkeilee. 
     Kuva: Rainer Varis

Ajojään liike aiheuttaa jääkentän hajoamisen lautoiksi, joiden halkaisija voi olla useita kilometrejä. Lisäksi jäiden liike synnyttää railoja, halkeamia, sohjovöitä, jäiden ajautumista päällekkäin ja jään ahtautumista. Ahtautuma-alueet ja sohjovyöt vaikeuttavat Itämerellä eniten talvimeriliikennettä. Voimakkaat, jäävahvistetut alukset voivat murtaa yli puolimetristä tasaista jäätä, mutta ne eivät pysty liikkumaan paksuissa ahtojäissä tai sohjovöissä ilman jäänmurtajien avustusta. Myös jääkentässä esiintyvä puristus vaikeuttaa liikennettä. Jäiden voimakas puristus saattaa olla kauppa-aluksille jopa vaarallista, ja ainakin se myöhästyttää niitä jopa vuorokausia.

 

Jääpalvelu luokittelee talvet kolmeen ankaruusluokkaan: leuto, keskimääräinen ja ankara. Myös neljättä luokkaa erittäin ankara voidaan käyttää. Luokittelu tehdään jäätalven huippukohdan jäällisen alueen laajuuden mukaan ja se perustuu Itämeren jääpalveluiden välisen sopimuksen perusteella jäätalviin 1960-61 … 2009-10. Jäätalvet, jolloin jäällisen alueen suurin laajuus jää alle 115 000 km² ovat leutoja. Talvet, jolloin jäällisen alueen suurin laajuus on yli 230 000 km², ovat ankaria. Erittäin ankariksi voidaan kutsua talvia, jolloin jäätä esiintyy yli 345 000 km² alueella.

12.12.2014

Jäätalven 2008 huippu. Talvi 2008 oli leudompi kuin koskaan.