Liikkuva merijää

Laajojen merijääkenttien liikehdintä on vaikuttava ja vaarallinenkin ilmiö. Puristuva jääkenttä voi vaurioittaa merirakennelmia, kuten majakoita, tai pahoin jäihin juuttuneita laivoja.

Merijään liikkeet aikaansaa tuuli ja meriveden virtaukset. Itämerellä ei ole voimakkaita pysyviä merivirtoja, minkä takia jään liikkeet ovat lähinnä vallitsevien tuulien aiheuttamaa ajautumista. Jään liikkeen määräävät tuulen suunta ja voima, jään ja veden suhteellisesta liikkeestä aiheutuva kitka, jääkentän sisäinen kitka ja maapallon pyörimisliikkeestä aiheutuva Coriolis-tekijä.

Milloin tuulen nopeus on yli viisi metriä sekunnissa, on se jään liikkeen määräävä tekijä. Tällöin jään liikenopeus on 1 – 3 prosenttia tuulen nopeudesta. Esimerkiksi 10 m/s puhaltavalla tuulella jään liikenopeus on 0,2 – 0,6  solmua . Mitä tiiviimpi jääkenttä on, sitä hitaammin se liikkuu.

Kun ajojää liikkuu kiintojään tai yhteen jäätyneen ajojääkentän reunasta ulospäin, avautuu jääkenttään railo. Kovan tuulen aikana voi railon leveys kasvaa vuorokaudessa jopa 10 – 30 kilometriin. Jos tuulen suunta pysyy lähes muuttumattomana laajalla alueella, voi railo  muodostua hyvinkin pitkäksi. Perämeren pohjoisosiin avautuu tyypillisesti kevätaikaan "puolikuuksi" kutsuttu railo, joka ulottuu Ruotsin rannikolta Luulajan edustalta Kemin majakan ja Merikallojen kautta aina Raahen ja jopa Kokkolan edustalle.

Liikkuva ajojää myös ahtoutuu helposti kohdatessaan esteen. Tyypillinen ahtoutumistilanne syntyy jääkentän liikkuessa kiintojääkentän reunaa vasten. Matalikkojen kohdalla ahtaumat ankkuroituvat pohjaan ja voivat näkyvältä osaltaan kasvaa jopa kymmenmetrisiksi.Ahtojäätä esiintyy myös keskisillä merialueilla, missä mutkittelevat ahtojäävallit syntyvät jäälauttojen puristuessa toisiaan vasten, rikkoutuessa ja lohjenneiden palasten kasautuessa vedenpinnan ylä- ja alapuolelle.

Ulappa-alueilla ahtojäät kelluvat Arkhimedeen periaatteen mukaisesti: vedenpinnan alapuolisen osan massa on noin yhdeksän kertaa yläpuolisen osan massa. Vallien vedenalaisen osan korkeus puolestaan on noin kuusi kertaa vedenpäällisen osan korkeus. Kelluvien ahtojäävallien näkyvä osa on tyypillisesti 0,5 – 1,5   metriä korkea.

Ahtojäätä  esiintyy yleensä eniten merialueiden reunoilla siellä, minne tuuli tyypillisimmin puhaltaa. Itämeren alueella etelän ja lännen väliset tuulet ovat vallitsevia ja tästä johtuen eniten ahtaumia esiintyy Suomen rannikoilla sekä Suomenlahden itäosassa. Vastaavasti merenkulkua helpottavat railot syntyvät tuulen yläpuolelle eli Ruotsin ja Viron rannikoille.

 

3.10.2014