Rannikolla maa vaihtuu merenpohjaksi. Tätä ikään kuin mantereen jatkoa meressä kutsutaan mannerjalustaksi. Se on melko matala ja tasapohjainen, ja esimerkiksi Atlantilla sen leveys voi olla jopa 500 kilometriä. Mannerjalustat siis ulottuvat pitkälle mereen ja vasta niiden reunat päättyvät mannerrinteeseen, jossa meri alkaa syventyä jyrkästi.

Itämeri on osa Pohjois-Atlantin suurta itäistä mannerjalustaa, minkä takia rannikkoalueiden laajuuden määritys Itämerellä on vaikeaa. Toisin kuin valtamerillä, Itämerellä ei ole selkeää mannerjalustaa.

Yksinkertaisimmin rannikkoalueen voi määrittää alueena, jossa veden syvyys on vähemmän kuin esimerkiksi 20 metriä. Tällä määritystavalla suurin osa Itämeren saarista kuuluu rannikkoalueeseen. Alueet, joissa veden syvyys on alle 20 metriä, kattavat noin neljäsosan Itämeren pinta-alasta. Talvisin rannikkoalueina voidaan puolestaan pitää niitä alueita, joissa voi esiintyä kiintojäätä.

Saaristot

Itämeren tärkeimpiä saaristoalueita ovat Saaristomeri, Tukholman saaristo, Vaasan saaristo, pohjoisen Perämeren saaristo ja Belttien alue. Saaret määrittävät näiden alueiden veden kiertoliikettä voimakkaasti. Meren mallintaminen ja ennusteiden tekeminen näillä alueilla on haastavaa monien pienten saarten läheisyyden takia.

Ilmiöitä rannikkoalueilla

Tärkeimpiä rannikkoalueiden ilmiöitä ovat esimerkiksi vedenpinnan korkeuden vaihtelut sekä kumpuaminen. Vedenkorkeusvaihtelut näkyvät lyhyellä aikavälillä tulvina maalla tai merenpohjan paljastumisena matalan veden aikoina. Pitkällä aikavälillä Itämeren pohjoisosissa maankohoaminen lisää maapinta-alaa. Toisaalta etelämpänä Itämerellä merenpinta nousee ja ranta-alueita jää pysyvästi meren alle.

Rantaviivan suoruus ja saaristoisuus vaikuttavat rannikkoalueilla. Mutkikas ja saaristoinen rannikko lisää alueen monimuotoisuutta. Suora ja avoin ranta on alttiimpi mm. aallokon vaikutuksille.

Matala rantavesi lämpenee ja kylmenee myös nopeammin kuin syvät vedet ulompana.