Pohjoisilla asuinsijoilla lähellä napapiiriä eläneet kansat tunsivat hyvin revontuli-ilmiön, ja siitä on heidän kansanperinteessään runsaasti erilaisia käsityksiä ja uskomuksia. Revontulille ja niiden palamiselle tunnetaan Suomesta useita eri nimityksiä. Etelä-Pohjanmaalla ne ovat rutjat tai Ruijan valkea. Pohjois-Hämeessä revontulten loimuamista kutsutaan sanonnalla välyt palaa tai pohjanen välyää. Kankaanpäässä käytetty sanonta "pohjonen seilaa" kuvaa revontulikaaren hidasta nousua ylös taivaanlaelle: se näyttää tulevan kohti kuin suuri purjelaiva horisontin takaa. Lapin suomalaiset käyttävät revontulista nimeä taivaanvalkeat. Pohjoissaameksi revontulet ovat (Oulun yliopiston saamen kielen professorin Pekka Sammallahden mukaan) guovssahasat, joka tarkoittaa myös kuukkelia. Voidaan ajatella, että linnun kirjava höyhenpeite muistuttaa revontulien värien kirjavuutta ja sen vikkelä ja oikukas liikehdintä tuovat mieleen revontulien satunnaiset heilahtelut taivaalla.

Kaikilla pohjoisen napaseudun ja sitä reunustavien subarktisten kansojen asukkailla on omat nimityksensä revontulista. Ruotsiksi ne ovat norrsken, norjaksi nordlys, islanniksi nordurljós, viroksi põhja valgus, eskimokielellä keoeeit jne. Kaikissa Euroopan valtakielissä on revontulia kuvaava sana: esim. das Nordlicht saksaksi, the Northern Lights tai Polar Lights englanniksi. Näin useimmissa tapauksissa revontuliin liittyvä sana kuvaa revontuli-ilmiön visuaalista muotoa, pohjoisella taivaanrannalla hohtavaa öistä valoa.

Itä- ja Pohjois-Suomen kansanperinteessä tulikettu eli tulirepo tai tulikko on myyttinen eläin, joka oli jokaisen metsästäjän salaisten toiveiden kohde. Sellaisen saaminen merkitsi jonkinlaista elämän päämäärän täyttymystä; tuliketun kaataja tulisi rikkaaksi ja kuuluisaksi. Salaperäinen korvessa lymyilevä ja kotiluolassaan hohtava kekälehäntäinen tulikettu on kuvattu myös Veikko Huovisen romaanissa Havukka-ahon ajattelija.

Kansanluulon mukaan ketunkarva aiheuttaa lämmöttömän valoilmiön koskettaessaan jotain esinettä. Käsitys ei ole aivan perätön, koska turkikset, staattisen sähkön varaajina, kipunoivat koskettaessa niihin kuivalla ilmalla. Tämän tiedon perusteella pyrittiin taivaalla roihuavat revontulet selittämään Lapissa juoksentelevien tulirepojen aiheuttamiksi ketun kylkien iskiessä puihin tai hännän hipaistessa lumihankeen. Vastaavanlainen selitys revontulille tunnetaan Kanadan intiaaneilta, missä tuliketun kipinöiden vastineena ovat Karibu-hirven (Edthin) turkista hangattaessa lähtevät säkenet.

Kansanrunouden tutkija ja akateemikko Martti Haavio on tutkimuksessaan "Kansanomaisia käsityksiä revontulista" (1944) päätellyt, että tulirepo revontulien aiheuttajana palautuu Raamatussa Vanhan testamentin Jobin kirjassa kerrottuun tulta taivaalle syöksevään Leviatan-merihirviöön tai kipinöitä sylkevään mytologiseen petoon Behmuthiin, mikä kansan suussa vääntyi muotoon Peemutti. Erään kansanperinteen mukaan (Inkeri, Viro, Karjalankannas, Etelä-Savo) revontulet aiheutuvat Jäämeressä teiskaavasta Leviatan-valaskalasta, jonka karvaisista turkissuomuista auringon valo heijastuu taivaalle loimuavina revontulina. Revontulien selittäjänä valaskala vaihtui suomalaisille eränkävijöille tutumpaan tulikettuun. Revontuli-nimen yleistyminen on siis ilmeisesti tapahtunut kristillisellä ajalla Raamatusta saadun selitysmallin mukaan. Leviatanin suusta pursuavat tulisoihdut muuttuivat tulirevon karvoista kariseviin kipunoihin. Näin kansa on nähnyt arvokkaimman turkiseläimensä vastineen Raamatun petojen kuninkaassa, joka säihkyy tulirevon lailla.

Kalevala, jonka runoaineksen pääosan synty ajoittuu pakanallisen ja kristillisen ajan taitekohtaan 1200–1300-luvuille, tuntee myös revontulet; niihin viittaavia mainintoja on olemassa, mutta "revontuli" sanana ei esiinny eepoksessa. Niihin viitataan käyttämällä esimerkiksi nimitystä Pohjolan portit, mikä kuvastaa pohjoisella taivaalla loistavaa revontulikaarta, revontulien esiintymisen perusmuotoa. Tverinkarjalan murteessa revontulista käytetään vieläkin portin pieliin viittaavaa ilmaisua tuliset patsaat (tulizet pattsahat).

Revontulien kaksi tyypillistä väriä, kelmeän vihreä ja verenpunainen, ovat kiihottaneet pohjoisten alueiden ihmisten mielikuvitusta. Kalpea vihreä hohto on liitetty vainajiin. Vanhan itägrönlantilaisen uskomuksen mukaan revontulet ovat kuolleiden lasten sieluja, jotka kisailevat keskenään taivaalla. Toisaalla grönlannissa niiden on sanottu olevan henkiä, jotka pelaavat jalkapallon tapaista peliä mursun kallolla, tai mursujen henkiä, jotka pelaavat ihmiskallolla. Grönlannissa revontulista käytetäänkin nimitystä aksarnirq, joka tarkoittaa pallonpelaajaa.

Skotlannissa tunnetaan revontulista edellistä hilpeämpi nimitys Merry Dancers, 'iloiset tanssijat'. Pohjois-Venäjällä vastaava ilmaisu on saluny, 'telmijät'. Punainen hehku heijasteli joidenkuiden mielessä taisteluissa kuolleiden sotilaiden henkien kamppailua jättiläisten kanssa. Tästä teemasta tunnetaan erilaisia muunnelmia arktisten kansojen keskuudessa.

Keski- ja Etelä-Euroopassa, missä revontulet ovat suuria harvinaisuuksia, niiden esiintymisessä nähtiin taivaallisia ennusmerkkejä tulevista kauheuksista, sodista ja muista mullistuksista. Eteläisillä leveysasteilla revontulet esiintyvät lähes aina voimakkaan punaisina, joten niiden liittäminen taistelutantereilta heijastuviin hurmekenttiin tuntui aivan selvältä. Vielä niinkin myöhäiseltä ajalta kuin viime vuosisadan lopulta tunnetaan Preussista maininta vuosien 1870–71 mahtavista punaisista revontulista, että ne ovat Saksan–Ranskan sodan rintamilta kohoavan veren hehkuvia kuvajaisia. Isonvihan ajalta tunnetaan vastaavanlainen vertaus Suomesta. Se saattaa liittyä suurta kohua aiheuttaneisiin maaliskuun 1716 revontuliin, jotka havaittiin kaikkialla Euroopassa Roomaa ja Ateenaa myöten. Aiheesta julkaistiin ajan tavan mukaan lukuisia arkkikirjoituksia, joissa revontuli-ilmiötä pidettiin tuonpuolisen maailman merkkinä, jonka tarkoituksena oli johdattaa ihmiset hengelliseen katumukseen ja parannukseen.